Harjanvarsi ja minä

Harjanvarsi ja minä

 

Joskus oppi ja oivallukset voi tulla yllättäviltä tahoilta. Minä olen saanut monta oppia ihan tavalliselta harjanvarrelta.

Ensimmäinen kohtaaminen oli jo ala-asteella, kun tylsänä päivänä kokeilin tasapainottelua harjalla. Siihen aikaan äitini mukaan tunnusmerkkejäni olivat sininen lippalakki ja keppi.

Uudelleen löysin kepin parikymppisenä, kun aloin harjoitella tulenpyöritystä. Alussa tulivat tutuksi peruspyörityksinä erilaiset kahdeksikot ja ympyrät. Pikkuhiljaa aloitin harjoittelemaan heittoja. Tasapainottelut kepin kanssa toivat rauhattomaan mieleeni rauhallisia hetkiä, joita kovasti tuolloin kaipasin. Kontaktiharjoitukset toivat kehoa lähemmäksi itseäni ja aloin oppia liikkeen virtaa. Pikkuhiljaa harjoittelu muuttuikin sulavammaksi, kun rupesin improvisoimaan ja omaksuin ajatteluttavaksi sen, että ei ole virheitä. Pyrin pitämään sisäisen ääneni hiljaa ja en kehunut itseäni enkä varsinkaan moittinut itseäni. Aina päätin harjoituksen myöskin onnistuneeseen suoritukseen.

Alussa harjoittelussa on toki vaihe jolloin ei vielä osaa. Niin sanottu tiedostettu osaamattomuuden vaihe. Pikkuhiljaa ja monesti yllättäenkin tekemisen kautta, tulee oivalluksia ja varmuutta. Loppujen lopuksi taito kasvaa niin että asioista tulee automaattista ja ei enää muistakaan aikaa jolloin ei vielä taitoa osannut.

Mitäs sitten kun tiputtaa? Silloin on mahdollista keksiä lukuisia erilaisia tapoja nostaa, potkaista, kaappaista tai napata keppi ylös. Virhe on muuttunut osaksi jatkuvaa liikettä. Rumpali Janne Tuomi kertoi minulle, kun kysyin aikoinaan kuinka hän suhtautuu virheisiin, olevansa väärän iskun tullessa jo seuraavassa iskussa. Näinhän se menee. Trumpetisti Miles Davis vastasi samaan toimittajan esittämään kysymykseen: ”Ei se väärä ääni haittaa, vaan se seuraava ääni ratkaisee, minne ollaan menossa.”

Nämä lauseet ovat vaikuttaneet minuun paljon. Virheen sattuessa en jää pyörimään siinä, vaan pyrin seuraavaan iskuun ja ääneen liikkeessä. Myös elämän virhelyönteihin ja soraääniin pyrin suhtautumaan samalla tavalla. Ei ne virheet ja hudit ole niin vakavia, kun eteenpäin ollaan menossa joka tapauksessa. Harjoittelulla myös arjen asiat muuttuvat sulavammaksi, rennommaksi ja eteenpäin vierivämmäksi.

Asioilla on tapana vaikuttaa toisiin asioihin ja elämän ohjeena olenkin kuulut sanottavan että liike on lääkettä ja minulle se onkin juuri näin. Uskon että olen oppinut kepiltä hyväksymistä, kehontuntemusta, rentoutta, keskittymiskykyä, lukuisia hienoja oivalluksia ja ennen kaikkea ajan kanssa oman tyylini ja tapani tehdä.

Eipä tiennyt lippispäinen pikkupoika, kun harjanvarteen tarttui mitä tuleman pitää.

Antti Kervinen/Sirkus Fokus